Taalainmaa? Ensimmäiseksi mieleen tulee puusta veistetyt hevoset. Karttaa katsoessa tietoisuus lisääntyy Falunin hiihtokisoista ja Moran puukoista. Hämmästystä lisää suomalaisilta kuulostavat paikannimet keskellä metsäistä Ruotsia. Sukulointimatka Orsaan avasi silmiä ja tietoisuutta taalainmaalaisuudesta – perinteistä, historiasta ja nykypäivästä…

Autolautta Turusta rantautuu Tukholman satamaan varhain aamulla. Tällä kertaa pääsimme purkautumaan laivasta aivan ensimmäisten joukossa ja hetkessä olimmekin jo ee-nelosella matkalla pohjoista kohti. Liikennekulttuuri Ruotsissa on sulavaa ja tiet hyvässä kunnossa, joten matka taittuu joutuisasti.

Gävle on varmasti tunnetuin maailman suurimmasta olkipukista ja kieltämättä itsekin kuulostelen, montako päivää se kunakin jouluna säilyy polttamatta. Kesähelteellä olkipukki tuntuu kaukaiselta ajatukselta ja koko kaupunki jää sivuun, kun otamme rampin E16-tielle ja suuntaamme kohti Falunia. Oslo olisi 480 kilometrin päässä. Sielläkin pitäisi käydä.

Falun

Pitkien metsätaipaleiden välistä putkahtelee esiin kauniita maalaiskyliä tyypillisine punaisine tupineen ja hyvin hoidettuine puutarhoineen. ”Faluröd” on täkäläisten ja kaikkien tuntema vastine meidän punamultamaalillemme. Väri on saanut alkunsa Falunissa sijaitsevasta, tuhat vuotta vanhasta Stora Kopparbergetin kaivoksesta saadun rautaoksidin pigmentistä. Stora Kopparberget on vuosituhannen aikana vaikuttanut suuresti koko Ruotsin kehitykseen ja paisutti Ruotsin valtakunnan kassaa. Kopparberget oli 1600-luvulla maailman suurin kuparintuottaja. Falunissa tuotettiin ajoittain kaksi kolmasosaa koko maailman kuparista, joka olikin aikoinaan Ruotsin tärkein vientituote. Ruotsin talous oli suurvaltakaudella täysin riippuvainen kuparivuoren malmista. Kaivoksen toiminta oli käynnissä meidän päiviimme asti, louhinta loppui 8.12.1992. Stora Kopparberget on ollut 13. joulukuuta 2001 lähtien UNESCO:n maailmanperintökohde.

Kuulostaa hassulta, mutt kaivoksen oheistuotteina on syntynyt myös kuuluisa ruotsalainen makkara Falukorv. Historiasta luettuna 1600-luvulla kaivoksilla työskenteli saksalaisia, jotka tekivät makkaraa kaivostyön näännyttämistä häristä ja hevosista; nahat punottiin kaivoshissien köysiksi ja lihoista tehtiin makkaraa. Makkarasta tuli pian tyypillistä ”työläisruokaa”.

Ruotsissa Taalainmaata tunnetaan paitsi kansan- ja käsityöperinteiden, myös ruotsalaisen maalaustaiteen sydänmaana. Suuri syy tähän on Ruotsin vastine meidän Akseli Gallen-Kallelalle – Carl Larsson. Hänen kotinsa Sundbornissa, vain 15 kilometriä Falunista, kuuluu Taalainmaan suosituimpiin käyntikohteisiin. Vuosittain yli 50 000 ihmistä vierailee Lilla hyttnäsin talossa ja sitä ympäröivässä kauniissa puutarhassa.

Taalainmaa on myös monen muun tyypillisen Ruotsi-symbolin koti – täältä ovat kotoisin niin Taalainmaan puuhevoset kuin kansanmusiikkikin. Kansanperinteet elävät Taalainmaalla edelleen vahvoina, ja siitä myös monet nykymuotoilijat ovat ammentaneet inspiraationsa. Uniikkeja musiikkielämyksiä uskomattoman akustiikkansa ja upean ympäristönsä ansiosta voi kokea vanhaan kalkkilouhokseen rakennetussa Dalhalla-areenassa, Rättvikissä.

Dalhalla ja koko Siljan-järvi on perua yhdestä suurimmista maan pinnalle koskaan osuneista meteoriiteista. Aikaa tästä on jo noin 380 miljoonaa vuotta, mutta isot korkeuserot jylhistä tunturihuipuista Siljanin kevyesti kumpuileviin järvimaisemiin on perua tältä ajalta ja ihastuttavat edelleen.

Taalainmaan hevoset

Rättvikistä 30 kilometriä eteenpäin, Siljan-järven rannoilla syntyvät värikkäät, perinteisillä kuvioilla koristellut Taalainmaan hevoset – Dalahäst.

Yhden tarinan mukaan metsätyömiehet alkoivat 1600- luvun lopulla ensin veistellä niitä puusta ajankulukseen ja tuliaisiksi kotiin pitkillä työrupeamilla. Toisen tarinan mukaan talon vanhimmat olisivat veistäneet ne lapsenlapsiensa leikkikaluiksi. Miksi juuri hevonen? Oletettavasti siksi, että hevonen liittyi vahvasti skandinaaviseen muinaisuskoon, mutta se oli ennen kaikkea tärkeä apu maatalous- ja metsätöissä. Hevosten sarjatuotanto alkoi Taalainmaan Nusnäsissä vuonna 1928, kun veljekset Nils ja Jannes Olsson (silloin 13- ja 15-vuotiaat) perustivat ensimmäisen pikkutehtaan ostettuaan oman vannesahan.

Nykyään tuotanto tehtaissa tapahtuu samaa tuotantotapaa noudattaen kuin alun perinkin. Valitut puupalat saavat ensin ääriviivat, joiden mukaan palat erotellaan toisistaan. Sitten reunat sahataan tarkasti käsikäyttöisesti vannesahalla. Seuraavana vuorossa on veistely, joka tapahtuu perinteiseen tyyliin mora-puukolla. Värjäys tapahtuu kastamalla hevoset kahdesti pohjaväriin, jonka jälkeen ne hiotaan ja kastetaan maaliin vielä kertaalleen. Kauniit kuviomaalaukset maalataan käsin. Viimeisenä silauksena hevoset saavat pinnalleen lakkakerroksen. Perinteisesti hevoset ovat oranssinpunaisia, mutta nykyään niitä löytää monissa eri värivaihtoehdoissa.

Mora

Vain 10 kilometriä jälleen ja olemme morapuukon Morassa.

Ensimmäinen käsityöläispuukko punaisella koivukahvalla valmistui Ruotsissa vuonna 1891. Puukon nimeksi annettiin kunnan mukaan Mora. Puukolle on kysyntää ympäri maailman, oma tehdas Morassa tuottaa 7000 veitsenterää tunnissa ja kolme miljoonaa veistä vuodessa.

Moran kaupungilla on legendaarinen paikkansa Ruotsin historiassa ja nykypäivässä. Kustaa Eeerikinpoika (Vaasa) puhui talonpojille Moran keskustassa vuonna 1520 yllyttämällä kansaa vastarintaan tanskalaiskuningasta vastaan, joka oli surmannut Kustaan isän ja tavoitteli nyt pojan henkeä. Talonpojat empivät, ja Kustaa jatkoi pakomatkaansa kohti Norjaa. Moran talonpojat tulivat kuitenkin katumapäälle ja lähettivät parhaat hiihtäjät Kustaan perään. Hiihtäjät tavoittivat Kustaan 90 kilometrin päässä Sälenissä lähellä Norjan rajaa. Kustaa palasi Moraan ja nousi Taalainmaan talonpoikien tuella kuninkaaksi. 

Tästä talonpoikien hiihdosta juontaa juurensa vuodesta 1922 lähtien järjestetty jokaisen vähänkin penkkiurheilijan tuntema Vasaloppet Sälenistä Moraan. Vasaloppets Hus-museossa voi käydä tutustumassa Vasahiihdon historiaan ja jokainen hiihtoon osallistunut löytää sieltä nimensä ja sijoituksensa. 

Morassa on myös Taalainmaan toisen suuren taiteilijan, Anders Zornin taidemuseo sekä Zorngården museon vieressä.

Taalainmaalla maisemat vaihtelevat jylhistä tunturihuipuista Siljanin kevyesti kumpuilevaan järvimaisemaan. Luonto on vahvasti läsnä – se kutsuu patikoimaan, pyöräilemään ja vain nauttimaan kauniista maisemista. Ihan mihin tahansa ei kuitenkaan kannata ainakaan yksin mennä, alueella on PALJON karhuja.

Metsäsuomalaisten perintöä

Taalainmaan pohjoisosissa kartalla Orsa Finnmarkissa on paljon suomenkielistä paikannimistöä, kuten Noppikoski ja Stora Korpmäki. Jälkimmäinen on Orsa Finnmarkin korkein huippu ja toinen korkeahko mäki on Pilkalampinoppi. Nimet juontavat juurensa metsäsuomalaisista, jotka muuttivat tänne Savon mailta kaskeamaan maita viljeltäviksi 1600-luvun alussa.  Vaikka metsäsuomalaiset muuttivat pysyvästi Pohjanlahden toiselle puolelle, he pysyttelivät omissa piireissään ja säilyttivät suomen kielen. Nimitys skogfinner – metsäsuomalaiset, viittaakin metsissä eläneisiin tiiviisiin suomalaisyhteisöihin. Sulautuminen kantaväestöön alkoi jo 1700-luvulla, mutta metsäsuomalaisten kulttuuriperintö ei kuitenkaan hävinnyt.

Metsäsuomalaisista liikkui vuosisatojen ajan mystisiä tarinoita. Heidän pakanalliset perinteensä ja usko erilaisiin jumaliin herätti kummastusta paikallisessa väestössä. Tämän historian takia keski-Ruotsissa on yhä jäljellä metsäsuomalaisten rakennuksia ja paikannimiä, jotka muistuttavat suomen kielestä. Alueen kyliä kutsutaan yhä suomalaiskyliksi ja niiden metsiä suomalaismetsiksi. 

Fäbod

Fäbod- sanalle ei löytynyt järkevää suomenkielistä vastinetta, mutta fäbod on vanha rakennus tai aittapiha ajalta, jolloin lehmiä, vuohia, lampaita ja muita eläimiä tuotiin kesälaitumelle kauas kotoa. Mökit sijaitsivat yleensä metsissä ja vuoristoalueen ylängöillä ja sinne kulki vain kapeat polut. Eläimiä ei voinut jättää kesäksi pihapiirin laitumelle, sillä laidun piti säästää heinälle ja talvirehulle.

Fäbod toimi kesälaitumena yhden tai useamman tilan karjalle. Aittapiha koostui useista eri rakennuksista, kuten mökeistä, navetoista ja keittohuoneista. Fäbodeissa asui ja työskenteli yleensä 15-25 vuotiaat naiset. Miehiä ja vanhempia naisia ​​tarvittiin kotitilalla sadonkorjuussa ja muissa tilan ja kodin töissä. ”Paimentyttöjen” tehtävänä oli pitää sudet ja karhut loitolla karjasta, lypsää karja aamuin illoin ja päiväsaikaan valmistaa juustoa ja voita, villan karstaus ja kehräys, käsitöiden teko, marjojen poiminta ja säilöminen jne. Kaikki nämä tuotteet pidettiin kylmässä maanalaisissa varastoissa, kunnes ne voitiin tuoda kotiin.

Osa näistä mökeistä on säästynyt tähän päivään ja ne ovat idyllisiä kyliä metsän vehreyden piilossa. Ei uskoisi, että vain 100 vuotta sitten ne olivat vilkkaita työpaikkoja.

Kotimatkalle suuntasimme Sundsvallin ja Uumajan kautta. Sundsvallista vähän pohjoiseen on muun muassa Höga kusten -silta, joka on Skandivanian toiseksi pisin ja maailman kahdeksanneksi pisin riippusilta 1 800 metrin kokonaispituudellaan. Kauniilla merimaisemilla meitä hemmoteltiin aina Uumajaan saakka, missä vietimme yön First Camp Uumajassa – jälleen sukulaisia tavaten!